On kulunut kuukausia ja vuosia ja tässä mä istun vieläkin. Tukka likaisena, vatsassa pepsi maxia ja vieressä eilen kuorittujen omenien kuoria. Mikään ei ole muuttunut. Piiri pieni pyörii vieläkin, eikä stop-nappia löydy.

Tutkailin äsken xs-vaatteitani, kahdenkymmenenseitsemän tuuman farkkuja ja koon kolmeneljä takkeja.. Pieniä! Hiton pieniä! Minä, muutama sentti vajaa 180cm olin toisinaan jopa liian pieni niihin. Hah! Nyt näyttäisin repeilevältä makkaralta jos edes yrittäisin sellaista päälleni.

Ja mitä teen kaiken sen jälkeen? Ahdistun. Ahdistun valtavan paljon. Kannan ne kellariin. Otan muovipussin, avaan jääkaapin ja heitän kaiken roskapussiin. Guud pai ja palataan asiaan ensi vuonna.

"So how does it make you feel? Well, I really think you should quit smoking"

<?xml:namespace prefix = o />

Elämä on syvältä. Tänään olen istunut luokkahuoneissa vieraiden tuttujen ihmisten kanssa. Nauranut typerille asioille vain siksi, että niin kuuluu tehdä ettei toinen tunne oloaan typeräksi. Kysynyt lisäkysymyksiä vaikkei vastauksilla ole ollut minulle mitään merkitystä. Katsonut silmiin ja miettinyt mitä helvettiä teen täällä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Huono päivä.

Olen kävellyt pimeillä metsäteillä. Pysähtynyt sytyttämään savukkeen ja jatkanut matkaa. Kasannut ostoskoriin ligh-juomia, kahvia, maitoa, jauhoja, voita ja tupakkaa. Peruselintarvikkeita. Maksanut ne viidenkymmenen euron setelillä ja tunkenut vaihtorahat kukkaroon.

Sekoitellut aineksia, kasannut pannukakkua ja ottanut sen pois uunista. Tunkenut koko roskan maistamatta pakastimeen odottamaan päiviä, jolloin sen syöminen tuntuu oikealta.

Olen elänyt koko viidentoista tunnin hereilläoloajan pelkällä kahvilla sprite zerolla. Välillä maha oli ulissut nälästä, päätä pyörryttänyt ja ajatukset juosseet ruokaan, mutta olo on pysynyt koko helvetin päivän niin lihavana ja paksuna ja syöminen on viimeinen asia mitä nyt haluan tehdä.

Ainoa asia, jolla on väliä..

.. on laihuus.

Sillä..

Mutta maailma on täynnä ruokaa..

.. liian täynnä. Eikä sitä lopulta kestä.

Toisinaan sitä taas kuvittelee, että kaikki se ahdistus, stressi, ihmissuhdeongelmat ja elämän murheet katoavat vetämällä sisälmyksensä vessanpytystä alas.

Ja se auttaa. Hetkeksi, kunnes sama pelko täyttään pään.

Pelko lihavaksi tulemisesta..

.. ja siitä, ettei kelpaa kenellekään sen kokoisena kun on.

Vaikka jossain pään sopukoissa sen tietää, että kaikille on ihan sama, kuinka iso tai pieni olet.

Jossain vaiheessa pää alkaa kuitenkin olla liian täynnä laihdutusta ja kaloreita. Liikuttuja ja liikkumattomia hetkiä. Syötyä ja syömätöntä ruokaa.

Oma psyyke alkaa hajota.

Ihmisiä työntää sivuun. Eristäytyy. Vain se, minkä kokoiseksi itsensä tuntee merkitsee.

Ja jos palataan hetki taaksepäin, yksi suurimmista peloista oli, että jää yksin. Ei kelpaa kenellekään. Nyt se on tapahtunut. Sitä on itse työntänyt läheiset ihmiset pois elämästään.

Ja minkä takia?

Ollaksesi laiha.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"Help, I have done it again / I have been here many times before / Hurt myself again today /
And, the worst part is there's no-one else to blame"

Näin siinä käy.

Viideltä laitoin lautaselle ananasta ja raejuustoa. Haistelin ja kääntelin sitä lusikalla.

Tein päätökseni ja marssin vessaan. Koko roska vessanpytystä alas. Tunnin päästä olin

samassa tilanteessa. Nostin raejuustoa lusikalla lähemmäs suuta. Laskin alas. Nostin uudelleen.

Laitoin lusikan alas. Kirosin mielessäni ja avasin suun. Söin koko kulhollisen.

Mitä sitten? Otin uunista vastaleivotun leivän. Leikkasin ison siivun. Söin sen. Katselin huippumalleja. Buukkaaja haukkui lähes jokaisen liian lihavaksi. Täytyy laihduttaa. Ei sovi huippumuotiin..

Otin päärynäkulhon. Kuorin yhden ja söin. Vein loput takaisin pöydälle.

Kadutti. Kadutti helvetisti. Etsin pompulaa tavaroita pursuilevilta pöydiltä. Lopulta hädissäni nappasin huivin ja sidoin sen hiusten suojaksi. Avasin hanan. Join nopein kulauksin vettä ja työnsin sormet kurkkuun.

Hetki sitten istuin parvekkeen lattialla ja poltin savukkeen. Mietin miten paljon ruokaa sisääni jäi. Näkyisikö oksentaminen vielä huomenna ja selviäisinkö loppupäivän syömättä.. Entä huominen? Toistuisiko sama..?

Voi paska. Milloinkohan opin.